London calling!

Sunnuntaina 31. elokuuta matkasimme Eurostar-junalla Pariisista Lontooseen. Olimme ajoissa hereillä, tavarat oli kasassa ja odottelimme taksia hotellin aulassa. Kaikki kyydit oli tilattu ja maksettu etukäteen, ja tähän asti kaikki olikin sujunut moitteettomasti. Pariisi otti meidät avosylin vastaan ja kai sinne olisi ollut parempi jäädä.

Ennakkoon tilattu kyyti hotellilta juna-asemalle ei ikinä saapunut. Meille annettu taksin numero ei yhdistänyt, vaan puhelin oli suljettu. Hotellin henkilökunta yritti järjestää meille uutta autoa, mutta sunnuntaisin invatakseja oli vaikea saada. Lopulta saimme paikalle kolme pienempää inva-autoa, johon yhteen mahtui aina yksi sähkäri ja viimeiseen sitten apuvälineet. Näiden kolmen taksin voimin pääsimme juna-asemalle, joka sijaitsi n. tunnin ajomatkan päässä. Laskimme koko ajan, että ehdimmekö junaan ja asemalle päästyämme huokaisimme, kun aikaa oli vielä hurjat 15 minuuttia. Lipuntarkastukseen päästyämme ei enää juhlitukaan, sillä junaan ei oteta apuvälineitä jos ei ole paikalla tarpeeksi ajoissa. Lisäksi apuvälineiden kuljetus maksoi ylimääräistä, vaikka kaiken piti olla ennakkoon maksettu. Liput saimme onneksi vaihdettua ilman lisämaksuja ja niinpä odottelimme muutaman tunnin seuraavaa junaa.

Tässä vaiheessa tunnelma oli väsynyt ja epätoivoinen, kuten ylläolevasta kuvasta saattaa näkyä. Kaiken muun lisäksi kukaan edes kunnolla kertonut mihin apuvälineet tulisi viedä! Avustajat sinkoilivat pitkin asemaa selvittelemässä kun me vahdimme tavaroita. Me kun emme voi/osaa matkustaa mitenkään kevyesti...

Viimein pääsimme matkalle kohti Lontoota, vaikkakin eri vaunuissa, sillä junassa on vain yksi invapaikka per vaunu. Matka kesti suunnilleen pari, kolme tuntia, josta tunnin verran oltiin meren alla. Se hiukan hirvitti, mutta minäpä nukuin oikeastaan koko juna matkan. Yllättävää oli se, että matkan aikana tarjoiltiin ruokaa aivan niinkuin lentokoneessa. Junan henkilökunta oli ystävällistä ja yksi heistä neuvoi meitä vielä Lontoossa aseman ulkopuolellakin.

Junasta myöhästymisen takia meitä ei odottanut Lontoossakaan taksi. Yritimme sitä siirtää ja selittää tilannetta, mutta hän ei päässyt meitä viemään hotellille. Hän vain sanoi, että asemalta saa kyllä napattua taksin. Joopa joo, saa varmaan jos ei olisi kaiken maailman härveleitä mukana. Hetken karttaa tutkittuamme huomasimme, että hotelli on ihan pienen matkan päässä. Lähdimme kävelemään hotellille ja jossain kohtaa suihkutuolin päälle kasatut matkalaukut levisivät kadulle. Ajattelin, että tästä ei voi enää paljon huonommin mennä, mutta...

Hotellille päästyämme kaikki oli sekaisin. Huoneet oli varattu väärin ja invahuoneen sänky oli liian matala. Tai oikeastaan sängyn pohja, sillä nostolaitteen jalakset eivät mahtuneet sängyn alle. Saimme sänkyyn korotuspalat ja kun avustaja istui sängylle, se romahti! Kiljuin, että siinä en kyllä nuku ja pienen neuvottelun jälkeen he vaihtoivat sänkymme. Kuitenkin lopputulos oli se, että minä nukuin avustajani kanssa invahuoneessa ja mies nukkui oman avustajansa kanssa avustajien huoneessa. Kerrassaan romanttista, kuin suoraan unelmien häämatkalta. Mutta vain näin saimme käytännön asiat toimimaan.

Täytyy kyllä myöntää, että sinä iltana olin valmis ottamaan seuraavan mahdollisen lennon Helsinkiin. Tuntui vain, että kaikki menee pieleen. Monen tunnin sänkyepisodin jälkeen lähdimme etsimään jotain syötävää ja painuimme nukkumaan.

Seuraavana päivänä kohteenamme oli London eye. Ilma oli harmaa ja sateinen, joten se ei ollut niin hieno kokemus kuin olisi voinut, mutta kuitenkin se oli minun ensimmäinen kertani maailmanpyörässä. Vähän kyllä pettymys, kun ajattelin sen olevan jotenkin hienommalla paikalla, mutta sieltä näkyikin vain taloja talojen perään. Se oli oikeastaan ainut nähtävyys minkä Lontoossa halusin nähdä ja kokea, mutta kävimme katsomassa myös Buckinghamin palatsin, Westminister Abbeyn, Big Benin, Piccadilly Circuksen sekä kävelimme Hyde Parkissa.

Lontoossa käytimme pääasiassa maanalaista (miksei sitä voi kutsua metroksi!) sillä busseihin ei mahtunut kahta sähkäriä kerralla. Maanalaisissa piti olla tarkkana, että missä asemaalla voi jäädä kun läheskään joka asema ei ollut esteetön. Siellä ei myöskään tuo maanalaiseen meno ollut aivan niin päivänselvää, sillä sinne päästäkseen piti käyttää keskimäärin 3-4 eri hissiä.

Lontoo oli pääosin sateinen, mutta silti liikuimme paljon ja kävimme mm. kävelyllä Thamesin rannalla. Kummassakaan kaupungissa emme ehtineet jokiristeilylle vaikka tarkoitus kyllä oli.

Katunäkymässä kaksikerrosbussit ja puhelinkopit olivat hienoja sekä nuo sympaattiset korotetut penkit, joissa voi istuskella.

Lontoossa söimme pääasiassa ihanissa pubeissa, jotka olivat kuin suoraan jostain englantilaisista sarjoista. Englannissa oli tietenkin pakko maistella teetä ennemmin kuin kahvia ja englantilainen aamiainenkin tuli koettua. Jos ruoka ylipäänsä oli rasvaista ja suolaista niin aamiainen oli kyllä varsinainen oodi rasvalle. Sen syötyään ei kyllä ihan heti tullut nälkä. Tee oli maukasta ja sitä piti kotiinkin saada. Kävimmekin superhienossa teekaupassa, jossa oli kristallikruunuja katossa ja ainakin triljoona erilaista teelaatua. Ja kyllähän sieltä pari purnukkaa tarttui mukaankin, vaan koskahan ne malttaisi avata...

Mies kävi monessakin museossa, mutta British museumiin suostuin lähtemään mukaan. Tosin halusin nähdä vain ne muumiot! Minun piti tietenkin yksi päivä pyhittää pelkästään shoppailulle, niin miehellä oli sitten aikaa käydä muissakin museoissa. Shoppailun tuloksen voi laskea siitä, että jouduin ostamaan myös uuden matkalaukun, jotta sain kaikki pakattua :)

En tiedä ovatko englantilaiset jotenkin tapaturmaherkkiä, vai miksi joka paikka oli täynnä erinäköisiä varoituksia. Liukuportaissa luki, että ethän jätä lapsia tai koiria valvomatta, hissit varottivat ovien sulkeutuessa (ja avautuessa!), metrokuulutuksissa kerrottiin joka asemalla, että muistithan ottaa kaikki tavarat mukaasi... Joka paikka oli tulvillaan kirkkaanvärisiä huomiokylttejä huutomerkein koristeltuina.

Viimeisenä iltana päätimme mennä musikaaliin. Meillä oli neljä vaihtoehtoa; Oopperan kummitus, Billy Elliot, Let it be sekä Thriller. Ensimmäiseen vaihtoehtoon ei ollut enää lippuja, mutta Billy Elliotin pääsimme katsastamaan. Näytös oli Victoria Palace teatterissa, johon pääsi hyvin pyörätuolilla. Tosin emme saaneet istua vierekkäin, kun invapaikat oli rivien päissä.

Musikaali oli kyllä hintansa arvoinen kokemus! Meininki oli vähän eri luokkaa kuin täällä, ja eniten hämmästytti kuinka taitava päänäyttelijä oli. Hän oli vasta nuori poika, mutta siellä hän steppasi, tanssi balettia ja lauloikin vielä.

Seuraavana päivänä olikin lento kohti kotia, ja voin kertoa, että oma sänky tuntui melkoisen ihanalta!

Tältä reissulta opimme ainakin sen, että kaksi viikkoa tien päällä on melkeinpä maksimi. Olemme kumpikin aikamoisia kotihiiriä, vaikka toki on tuo matkailukin ihan jännää (kunhan ei tarvitse lentää...). Toinen asia minkä huomasimme on se, että kannattaa pysyä yhdessä kohteessa eikä ahmia montaa kaupunkia kerralla. Itse olisin mielummin viettänyt tuon koko ajan Pariisissa. Lontoo oli meluisa, kiireinen, sateinen ja kylmä.

- rva V