Kiitos!

              
Kirjoitan tätä tekstiä jonkinlaisella surumielisyydellä ja haikeudella. Olen viivytellyt tätä hetkeä, vaikka kiitoskortit olisivat olleet valmiina esiteltäviksi jo kauan sitten. Tämä kaikki siksi, että luettuasi tämän, en enää kirjoita häistäni. Päivä, josta olen haaveillut koko ikäni, on ohitse. Päivä, jota suunnittelin yötä päivää, päivä johon käytin kaikki säästöni lipui menneisyyteen kuin lapsuus. Ja jotenkin se tekee oloni haikeaksi.

Kiitoskorttimme ovat saman graafikon käsialaa kuin kutsutkin, ja täytyy sanoa, että kumpaankin olen ollut todella tyytyväinen. Kutsu oli mielestäni yksi onnistuneimpia asioita tässä kokonaisuudessa :)

Kortti pidettiin selkeänä, yksinkertaisena ja kuvantäyteisenä. Tekstin muotoilu ja paperin väri ovat samat kuin kutsussakin. Sisäsivulla lukee vain "kiittäen" ja takakannessa on ote Eino Leinon runosta.

Mua suutele kerran ja suutele kaks
ja suutele kertaa monta!
Me tahdomme uskoa eilistä unta
ja huomenta huoletonta!

Kiitos kaikille lukijoilleni, häiden "sponsoreille", kaasoille, bestmaneille, talkooväelle, graafikolle, valokuvaajille, ystäville ja perheille. Kiitos, että kuljitte tämän tien kanssamme ja kestitte kaikki pöhkötkin suunnitelmani :)

Vaikka blogi siirtyy ajasta ikuisuuteen, voitte jatkossakin seurata kommelluksiamme käymällä osoitteessa Elämäntapana kaunis arki.

Kiitos ja näkemiin. Pus.

- rva V

Jälkipuintia

Ajattelin kommentoida häitä vähän näin jälkikäteenkin. Tämä siksi, että lähes kaikki tuttumme ovat kysyneet, että "miltäs nyt tuntuu olla naimisissa?" Koskaan ei oikein tiedä mitä pitäisi vastata. Miltä tämän kuuluisi tuntua, mitä he olettavat meidän vastaavan?

Joku kysyi myös, että ajattelenko hääpäivää kaiholla ja kaipauksella vai "ah, se on nyt ohi". Ihme kyllä, kallistun tuohon jälkimmäiseen. On ihanaa kun ei tarvitse enää stressata eikä yrittää säästää joka päivä häitä varten. On mahtavaa, kun on aikaa taas muullekin ja jaksan/ehdin kirjoitella toistakin blogia. Jos tuntuu siltä, niin voin leipoa arjen iloksi tai avata askartelukaapin ja olla luova. Ja ennen kaikkea, meillä on taas aikaa toisillemme. Luin monista hääblogeista kuinka morsiamet kirjoittivat, että hääpäivänä tai -matkalla rakastutaan uudelleen ja kaikki mitä on joskus ollut, herää eloon. Meillä se ei toiminut, vaan matkan jälkeen, kun saimme olla kahden kotona ja koirakin oli vielä hoidossa, niin ainakin itse löysin sen kaiken uudelleen. Pelleilimme, nauroimme, pusuttelimme ja olimme sylikkäin. Teki kokoajan mieli pussailla ja sanoa rakastan, rakastan, rakastan... ^^ Sellaista ei vain ollut ehtinyt ja usein ennen häitä keskustelut riitaantuivat, kun stressasin niin paljon ja ärsytti kun toinen otti niin rennosti. Mutta nyt valtakunnassa on kaikki hyvin, kaikki on vaan ihan puspus :)

Blogeista luin myös, kuinka hääpäivänä morsian viimein osaa päästää naruista irti ja rentoutua. No niin no, niin kai olisi voinut käydä. Mutta ei. Juhlapaikan seinäkello oli juuri sopivasti niin, että pystyin tarkistelemaan pysytäänkö aikataulussa ja välillä kävinkin nykimässä bestmania hihasta, että "sen ohjelman piti alkaa jo 10 minuuttia sitten!" Joo, kai sitä olisi voinut vähän rennommin ottaa, mutta en minä sellaista osaa :) Pidän siitä, että tiedän milloin mitäkin tapahtuu.

Puvustani en myöskään ole teille tainnut liiemmin kertoa. Puku teetettiin ompelijalla mittojen mukaan, sillä oli suorastaan mahdottomuus löytää pukua mikä istuisi kun morsian istuu. Sen suunnittelu aloittettiin viime tammikuun paikkeilla ja vähän kyllä jännitti, että minkälainen siitä syntyy. Ompelija oli onneksi mukava eikä morsiamen pienet mielenmuutoksetkaan häntä hidastaneet :) Kerran esimerkiksi pyysin, että hän ompelisi pitsistä hihat ja kun seuraavalla kerralla pukua sovitin, halusinkin hihat pois. Lopputulos oli ihana, eniten pidin kermakakkumaisesta helmasta jossa oli kahdeksan kerrosta tylliä ^^ Ainut miinus oli, että pidemmän päälle puku painoi kainaloihin, mutta eipä se hääpäivänä menoa haitannut.

Eli eipä se avioliitto tätä arkea liiemmin muuttanut. Me olemme tässä ja nyt, ja se riittää. Vai riittääkö? Yksi kaverini mietti, että mistä nyt haaveilen kun on jo mies ja koira, häät takana ja Pariisikin nähty. Toinen ihmetteli, että eikö joskus voisi olla tyytyväinen. Ei mielestäni haaveilu ole tyytymättömyyttä ja siksi omissa haaveissa siintääkin nyt se rivitalonpätkä. Ja belgianjätti -pupu ^^


- rva V

London calling!

Sunnuntaina 31. elokuuta matkasimme Eurostar-junalla Pariisista Lontooseen. Olimme ajoissa hereillä, tavarat oli kasassa ja odottelimme taksia hotellin aulassa. Kaikki kyydit oli tilattu ja maksettu etukäteen, ja tähän asti kaikki olikin sujunut moitteettomasti. Pariisi otti meidät avosylin vastaan ja kai sinne olisi ollut parempi jäädä.

Ennakkoon tilattu kyyti hotellilta juna-asemalle ei ikinä saapunut. Meille annettu taksin numero ei yhdistänyt, vaan puhelin oli suljettu. Hotellin henkilökunta yritti järjestää meille uutta autoa, mutta sunnuntaisin invatakseja oli vaikea saada. Lopulta saimme paikalle kolme pienempää inva-autoa, johon yhteen mahtui aina yksi sähkäri ja viimeiseen sitten apuvälineet. Näiden kolmen taksin voimin pääsimme juna-asemalle, joka sijaitsi n. tunnin ajomatkan päässä. Laskimme koko ajan, että ehdimmekö junaan ja asemalle päästyämme huokaisimme, kun aikaa oli vielä hurjat 15 minuuttia. Lipuntarkastukseen päästyämme ei enää juhlitukaan, sillä junaan ei oteta apuvälineitä jos ei ole paikalla tarpeeksi ajoissa. Lisäksi apuvälineiden kuljetus maksoi ylimääräistä, vaikka kaiken piti olla ennakkoon maksettu. Liput saimme onneksi vaihdettua ilman lisämaksuja ja niinpä odottelimme muutaman tunnin seuraavaa junaa.

Tässä vaiheessa tunnelma oli väsynyt ja epätoivoinen, kuten ylläolevasta kuvasta saattaa näkyä. Kaiken muun lisäksi kukaan edes kunnolla kertonut mihin apuvälineet tulisi viedä! Avustajat sinkoilivat pitkin asemaa selvittelemässä kun me vahdimme tavaroita. Me kun emme voi/osaa matkustaa mitenkään kevyesti...

Viimein pääsimme matkalle kohti Lontoota, vaikkakin eri vaunuissa, sillä junassa on vain yksi invapaikka per vaunu. Matka kesti suunnilleen pari, kolme tuntia, josta tunnin verran oltiin meren alla. Se hiukan hirvitti, mutta minäpä nukuin oikeastaan koko juna matkan. Yllättävää oli se, että matkan aikana tarjoiltiin ruokaa aivan niinkuin lentokoneessa. Junan henkilökunta oli ystävällistä ja yksi heistä neuvoi meitä vielä Lontoossa aseman ulkopuolellakin.

Junasta myöhästymisen takia meitä ei odottanut Lontoossakaan taksi. Yritimme sitä siirtää ja selittää tilannetta, mutta hän ei päässyt meitä viemään hotellille. Hän vain sanoi, että asemalta saa kyllä napattua taksin. Joopa joo, saa varmaan jos ei olisi kaiken maailman härveleitä mukana. Hetken karttaa tutkittuamme huomasimme, että hotelli on ihan pienen matkan päässä. Lähdimme kävelemään hotellille ja jossain kohtaa suihkutuolin päälle kasatut matkalaukut levisivät kadulle. Ajattelin, että tästä ei voi enää paljon huonommin mennä, mutta...

Hotellille päästyämme kaikki oli sekaisin. Huoneet oli varattu väärin ja invahuoneen sänky oli liian matala. Tai oikeastaan sängyn pohja, sillä nostolaitteen jalakset eivät mahtuneet sängyn alle. Saimme sänkyyn korotuspalat ja kun avustaja istui sängylle, se romahti! Kiljuin, että siinä en kyllä nuku ja pienen neuvottelun jälkeen he vaihtoivat sänkymme. Kuitenkin lopputulos oli se, että minä nukuin avustajani kanssa invahuoneessa ja mies nukkui oman avustajansa kanssa avustajien huoneessa. Kerrassaan romanttista, kuin suoraan unelmien häämatkalta. Mutta vain näin saimme käytännön asiat toimimaan.

Täytyy kyllä myöntää, että sinä iltana olin valmis ottamaan seuraavan mahdollisen lennon Helsinkiin. Tuntui vain, että kaikki menee pieleen. Monen tunnin sänkyepisodin jälkeen lähdimme etsimään jotain syötävää ja painuimme nukkumaan.

Seuraavana päivänä kohteenamme oli London eye. Ilma oli harmaa ja sateinen, joten se ei ollut niin hieno kokemus kuin olisi voinut, mutta kuitenkin se oli minun ensimmäinen kertani maailmanpyörässä. Vähän kyllä pettymys, kun ajattelin sen olevan jotenkin hienommalla paikalla, mutta sieltä näkyikin vain taloja talojen perään. Se oli oikeastaan ainut nähtävyys minkä Lontoossa halusin nähdä ja kokea, mutta kävimme katsomassa myös Buckinghamin palatsin, Westminister Abbeyn, Big Benin, Piccadilly Circuksen sekä kävelimme Hyde Parkissa.

Lontoossa käytimme pääasiassa maanalaista (miksei sitä voi kutsua metroksi!) sillä busseihin ei mahtunut kahta sähkäriä kerralla. Maanalaisissa piti olla tarkkana, että missä asemaalla voi jäädä kun läheskään joka asema ei ollut esteetön. Siellä ei myöskään tuo maanalaiseen meno ollut aivan niin päivänselvää, sillä sinne päästäkseen piti käyttää keskimäärin 3-4 eri hissiä.

Lontoo oli pääosin sateinen, mutta silti liikuimme paljon ja kävimme mm. kävelyllä Thamesin rannalla. Kummassakaan kaupungissa emme ehtineet jokiristeilylle vaikka tarkoitus kyllä oli.

Katunäkymässä kaksikerrosbussit ja puhelinkopit olivat hienoja sekä nuo sympaattiset korotetut penkit, joissa voi istuskella.

Lontoossa söimme pääasiassa ihanissa pubeissa, jotka olivat kuin suoraan jostain englantilaisista sarjoista. Englannissa oli tietenkin pakko maistella teetä ennemmin kuin kahvia ja englantilainen aamiainenkin tuli koettua. Jos ruoka ylipäänsä oli rasvaista ja suolaista niin aamiainen oli kyllä varsinainen oodi rasvalle. Sen syötyään ei kyllä ihan heti tullut nälkä. Tee oli maukasta ja sitä piti kotiinkin saada. Kävimmekin superhienossa teekaupassa, jossa oli kristallikruunuja katossa ja ainakin triljoona erilaista teelaatua. Ja kyllähän sieltä pari purnukkaa tarttui mukaankin, vaan koskahan ne malttaisi avata...

Mies kävi monessakin museossa, mutta British museumiin suostuin lähtemään mukaan. Tosin halusin nähdä vain ne muumiot! Minun piti tietenkin yksi päivä pyhittää pelkästään shoppailulle, niin miehellä oli sitten aikaa käydä muissakin museoissa. Shoppailun tuloksen voi laskea siitä, että jouduin ostamaan myös uuden matkalaukun, jotta sain kaikki pakattua :)

En tiedä ovatko englantilaiset jotenkin tapaturmaherkkiä, vai miksi joka paikka oli täynnä erinäköisiä varoituksia. Liukuportaissa luki, että ethän jätä lapsia tai koiria valvomatta, hissit varottivat ovien sulkeutuessa (ja avautuessa!), metrokuulutuksissa kerrottiin joka asemalla, että muistithan ottaa kaikki tavarat mukaasi... Joka paikka oli tulvillaan kirkkaanvärisiä huomiokylttejä huutomerkein koristeltuina.

Viimeisenä iltana päätimme mennä musikaaliin. Meillä oli neljä vaihtoehtoa; Oopperan kummitus, Billy Elliot, Let it be sekä Thriller. Ensimmäiseen vaihtoehtoon ei ollut enää lippuja, mutta Billy Elliotin pääsimme katsastamaan. Näytös oli Victoria Palace teatterissa, johon pääsi hyvin pyörätuolilla. Tosin emme saaneet istua vierekkäin, kun invapaikat oli rivien päissä.

Musikaali oli kyllä hintansa arvoinen kokemus! Meininki oli vähän eri luokkaa kuin täällä, ja eniten hämmästytti kuinka taitava päänäyttelijä oli. Hän oli vasta nuori poika, mutta siellä hän steppasi, tanssi balettia ja lauloikin vielä.

Seuraavana päivänä olikin lento kohti kotia, ja voin kertoa, että oma sänky tuntui melkoisen ihanalta!

Tältä reissulta opimme ainakin sen, että kaksi viikkoa tien päällä on melkeinpä maksimi. Olemme kumpikin aikamoisia kotihiiriä, vaikka toki on tuo matkailukin ihan jännää (kunhan ei tarvitse lentää...). Toinen asia minkä huomasimme on se, että kannattaa pysyä yhdessä kohteessa eikä ahmia montaa kaupunkia kerralla. Itse olisin mielummin viettänyt tuon koko ajan Pariisissa. Lontoo oli meluisa, kiireinen, sateinen ja kylmä.

- rva V

We'll always have Paris!

Maanantaina hääpäivän jälkeen kello soi aamulla 6.00 ja kumpikin tiesimme, ettei ole minuuttiakaan ylimääräistä. Apuvälineiden kanssa on oltava ajoissa kentällä, vaikka periaatteessahan olimme jo siellä, kun yövyimme terminaalin hotellissa. Kaikesta huolimatta lento kuitenkin myöhästyi vuoksemme lähes puoli tuntia. Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta lentokoneessa ja olin vain kuullut kaikkia kauhujuttuja kuinka apuvälineitä heitellään ruumaan ja sitten on loma pilalla, kun mikään ei toimi. Onneksi sain Palmuaseman puolelta vinkkejä tuolien pakkaamiseen ja täytyy kyllä myöntää, että kelmutin kaikki muutkin apuvälineet :)

Siirryimme siis kentällä tavallisiin pyörätuoleihin ja omat tuolimme laitettiin tukevasti pakettiin. Kaikki mikä voi irrota tai vääntyä eli ainakin jalka- ja niskatuet kannattaa laittaa istuimen päälle, kaataa selkänoja eteen ja kieputtaa ympärille rullallinen elmukelmua sekä vahvaa teippiä. Irtojohdot teipattiin suojaan oikosulkujen välttämiseksi ja ohjaimet reissasivat käsimatkatavaroissa. Sitten vain matkalaukut ja apuvälineet kohti ruumaa.

Tässä kohtaa jännitys vain yltyi, sillä ahtaaseen lentokoneen penkkiin sulloutuminen ei ehkä ole se kaikista rentouttavin ajatus. Lentokoneen ovella vaihdettiin vielä pyörätuolista kapeaan kantotuoliin ja onneksi paikalla oli vahvoja miehiä, jotka olivat tehneet tämän ennenkin. Suomen lentokentälle kyllä pisteet palvelusta, toisin kuin esimerkiksi Pariisissa meitä tuli koneesta hakemaan yksi pikkuinen nainen ja hintelä mies. Kun pääsin koneestä ulos oli pakko kiljaista "I'm still alive!", sen verran hurjaa se oli. Itse lentäminen oli ihan mukavaa, varsinkin se kun noustiin. Tuo tunne oli aivan mahtava kun kone yhtäkkiä nousi ilmaan ja itse painautui siihen penkkiin kiinni. Mutta koneeseen menemisen ja poistumisen takia ei taida lentämisestä mikään ensisijainen harrastukseni tulla.

Kun odottelin koneeseen kantajia, juttelin lentoemäntien kanssa ja kerroin, että olemme häämatkalla. Koneen noustua saimme lasilliset shampanjaa ja se kyllä tuntui aika luksukselta siinä kohtaa ^^ Lentokoneessa oli melkoisen hankala istua, ja kova penkki kävi häntäluun päälle. Eli paljon yli 3 tunnin lentoja en kyllä kykenisi lentämään ja paluulennolle varauduinkin särkylääkkein.

Koneesta poistuttua näimme tutut kelmukasat kentällä, ja voin kertoa, että se näky teki aika iloiseksi. Kaiken muun lisäksi jännitti myös, että odottaako ennakkoon tilattu taksi meitä lentokentällä, ja odottihan se. Kuski jopa auttoi meitä kasailemaan pyörätuolejamme ja vaikka hän ei puhunut sanaakaan englantia, niin kyllä me hotellille asti pääsimme. Matka kentältä kesti 40 minuuttia ja koko sen ajan kurkin ikkunoista josko näkisin Eiffelin :)

Pariisissa tukikohtanamme toimi hotel Concorde Montparnasse. Se on neljän tähden laadukas hotelli hyvien kulkuyhteyksien varrella, invahuone oli tilava ja palvelu pelasi. Aivan hotellin tuntumassa oli asema, josta junat ja bussit lähtivät. Pariisissa käytimmekin paljon busseja, sillä ne olivat totisesti kätevämpiä kuin täällä kotisuomessa. Kuljettaja sai nappia painamalla rampin alas ja kyytiin mahtui aina kaksi sähkäriä.

Ensimmäisenä päivänä emme tehneet mitään erityistä, kun väsymys painoi, mutta yksi asia oli nähtävä; Eiffel-torni. En uskonut olevani Pariisissa ennen kuin näkisin sen. Ja tämä toive oli helppo toteuttaa, sillä tuo kyseinen nähtävyys näkyi hotellin kulmalta. Kartan mukaan sinne oli kolmisen kilometriä, joten ekana iltana lähdimme tarpomaan sinne päin. Matkalla löysimme ruokapaikan ja tuli kyllä todettua, että siellä kahvilakulttuuri on aivan erilainen kuin täällä. Ei oikeastaan ollut pelkkiä kahviloita, vaan melkeinpä joka kuppilasta sai myös lämmintä ruokaa. Jos ei muuta, niin ainakin munakkaan. Tuli myös todistettua hintatasoa, Pariisi ei ole mikään halpa paikka. Ehkä järkyttävintä oli, kun löysimme jostain kahvilasta 8 euron limutölkin.

Emme ekana iltana ikinä päässeet Eiffelille asti, kun aina näytti, että siinä se nyt on ja sitten matkaa olikin vielä hyvä tovi. Ilma oli sateinen ja tunnelma oli kuin Woody Allenin elokuvasta Midnight in Paris. Päätimme lähteä takaisin hotellille päin, mutta ajattelimme, että pysähdytäään ensin johonkin juomaan jotain lämmintä. Menimme ensimmäiseen vastaantulleeseen ravintolaan, terassilla oli muutama ihminen. Ovella meidät kuitenkin käännytettiin pois, kun ei ollut tilaa. Ja koko ravintola oli siis aivan tyhjä. Tämä oli ainut epäystävällinen kokemus, johon Pariisissa törmäsin, vaikka kovasti ihmiset varottelivat, että ranskalaiset ovat epäystävällisiä. Me ainakin pääsimme jopa ruokakaupassa jonojen ohi, bussikuskit kertoivat mihin suuntaan meidän tulee mennä ja muutenkin ihmiset olivat mukavia.

Kahtena ensimmäisenä aamuna tilasimme aamiaisen huoneeseen, ja siihen sisältyi tietenkin patonkia, croisantteja, hilloja, hedelmiä ja kahvia. Melkoisen makea aamiainen, sanoisin. Nautiskeltiin aamupalasta sängyssä ja suunniteltiin tulevaa päivää. Heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä yritettiin uudestaan Eiffelille, mutta tälläkertaa suurin osa matkasta taittui bussilla. 

Eiffelin juurella oli kymmenittäin, ellei jopa sadoittain turisteja ja kaupanpäälle vielä niitä ärsyttäviä rihkamamyyjiä. Me pääsimme onneksi jonojen ohi ja siään puoleen hintaan. Hissi vei meidät ylös korkeuksiin ja sanoinkin jo miehelle, että viimeistään 10-vuotishääpäivänä varaamme tornin ravintolasta pöydän ^^

Kävin myös Eiffelin matkamuistokaupassa toteuttamassa itseäni, mutta esittelen ostokset joskus toiste. Mies väitti minua oikein kunnon turistiksi, ja niinhän minä olinkin, mutta mitä pahaa siinä on?

Matkan aikana tehtiin paljon ainakin kolmea asiaa; valokuvattiin, etsittiin invavessoja ja luettiin karttaa. Bussipysäkeillä tutkisteltiin reittejä ja aina iltamyöhään mietittiin, että kuinka pääsemme takaisin hotellille. Minun vuorokausirytmini ei ihan sopinut matkustamiseen; heräsin kyllä lähes jokaisena aamuna kymmeneltä, mutta "aamupalaa" kaipasin neljän aikoihin ja ruokaa illalla, kun kaikki paikat olivat jo sulkemassa. Sain parikin kertaa kuulla kommenttia avustajilta, että kun ihmiset painavat päänsä tyynyyn niin minä alan suunnittelemaan päivällistä :)

Pariisissa oli monta museoa johon mies tahtoi mennä, mutta vain yhteen suostuin. Louvre oli nähtävä ja tietenkin Mona Lisa. Tuon kyseisen taulun ja  yleisön välillä oli aita, mutta me pääsimme ihastelemaan luomusta aidan eteen. Siinä sitä tuijotimme ja naureskelimme, että kauanko tässä kuuluu seisoa :)

Louvre oli järkyttävän iso, niin iso että ei sitä edes osaa sanoin kuvailla. Sinne pääsime ilmaiseksi sisään ja avulias hissipoika kuljetti meidät pääovelta alemmalle tasolle tuollaisella ihme putkihissillä. Infossa oli ystävällinen neiti, joka opasti mistä hissit löytyvät. Mona Lisan ja muutaman muun taulun jälkeen minua alkoi kyllästyttää, joten menin ulos odottelemaan kun mies jäi vielä kiertelemään. En ole mikään museoihminen, ainakaan taulujen osalta vaan enemmän museoissa kiehtoo, jos on vaikka jotain muumioita, niinkuin Lontoossa.

Pariisissa tuli seikkailtua monessa kaupunginosassa, mutta parhaiten jäivät mieleen Montparnasse, Montmartre sekä Saint-Germain-des-Prés, jossa sijaitsi myös tunnettu kahvila, Cafe de Flore. Kahvila on joskus muinoin ollut suosittu kohtaamispaikka kirjailijoiden ja taiteilijoiden keskuudessa.

Reissussa ehti vähän myös hengailla hotellihuoneessa ja pyykkiäkin oli pakko pestä. Itseplvelupesulat oli kätevä ja halpa ratkaisu pyykkiongelmaan, ja koneen lingotessa oli mukava istahtaa kahville.

Toinen erityisen ihana ruokapaikka, joka jäi myös varmasti eniten mieleen, oli La Closerie des Lilas. Mies innostui kesän aikana lukemaan kirjoja ja luettujen kirjojen joukkoon eksyi myös pari Hemingwayta. Nuoruuteni Pariisissa -teoksessa Hemingway kirjoittaa paikoista, joiss hän oli käynyt ja tämä oli yksi niistä. Enkä ihmettele, sillä paikka oli todella tunnelmallinen, joskin hieman hintava. Taustalla oli pianisti, joka soitteli klassikoita eikä ruoassakaan ollut valittamista. Paluu 20-luvulle oli käsinkosketeltavissa ^^

Mietimme Pariisissa usein miksi kaikki ravintolat olivat niin hintavia. Yksi tekijä oli varmasti henkilökunnan paljous. Tässäkin ravintolassa pyöri ainakin 10 tarjoilijaa ja kaksi hovimestaria. Tarjoilijat seisokelivat ja tarkkailivat, vaikka meidän siellä ollessamme ei ollut montaa muuta asiakasta. Jos joku edellä mennyt tarjoilija tönäisi tuolia, hetken päästä tuli toinen joka asetteli tuolin millintarkasti paikoilleen. Myös jos avustaja lähti käymään wc:ssä, tultiin hänen tuoli asettelemaan odottelun ajaksi paikoilleen. Joko tuolit olivat paikan valttikortti tai sitten tarjoilijoilla oli todella  tylsää! Veikkaan jälkimmäistä, mutta meillä ainakin oli hauskaa kun seurasimme tätä tuolidraamaa :)

Kävimme myös Pariisin korkeimmassa pilvenpiirtäjässä, Tour Montparnasessa. Rakennus on huimat 210 metriä korkea ja näkymä oli melkoinen. Tornissa oli myös ravintola, jossa olisi ollut kiva syödä, mutta se oli suunnattu miljönääreille.

Ennnen matkaa jo ajattelimme, että Versaillesin palatsi olisi kiva nähdä. Ystävällinen hotellihenkilökunta käytti yli tunnin ajastaan järjestääkseen meille retken Versaillesiin, ja se oli erittäin mukavaa sillä tuskinpa olisimme itse osanneet. Junalla pääsimme vain osan matkasta, ja he järjestivät invataksin loppumatkalle. Taksi ei maksanut meille mitään, vaan se kuului junamatkan hintaan kun junallla ei olisi päässyt. Kun saavuimme palatsin ulkopuolelle ilma oli ihanan aurinkoinen ja suorastaan helteinen. Olimme suunnitelleet niin, että kiertelemme hieman sisätiloissa ja sitten teemme pienen piknikin palatsin puistoon. Ihan hyvä suunnitelma sinänsä, mutta kun olisimme halunneet sieltä ulos, oli koko rakennuksesta sähköt poikki. Näin ollen hissit eivät toimineet eikä kukaan tiennyt milloin tilanne korjaantuisi. Sisätiloissa ei saanut alkaa piknikille eikä kahvilaan päässyt. Kun viimein pääsimme ulos oli ilma sateinen ja loppukin toivo puistoruokailusta katosi. Lopulta etsimme vain jonkun suojaisan katoksen ja mutustimme eväitä taksia odotellessa. Palatsia kierrellessämme oli kyllä mieletöntä ajatella, että joku on oikeasti joskus asunut siellä ja kävellyt niitä käytäviä.

Reissu ei siis aivan onnistunut, mutta tämä ei suinkaan ollut ainoa kommellus mitä matkan aikana tapahtui. Pariisissa saimme aiheutettua pienimuotoisen vesivahingon hotelliin, Lontoon yksi metrolinja pysäytettiin meidän vuoksi, lennot olivat myöhässä ja ihmiset joutuivat takiamme vaihtamaan paikkoja sekä hotellihuoneita sisustimme melkolailla uusiksi. Pöytiä kannettiin pois ja sänkyjä vaihdettiin, etenkin Lontoossa. Myös pientä teknistä ongelmaa matkan aikana ilmeni, sillä eräänä yönä tuolini ei ollutkaan latautunut. Onneksi huomasin tämän aamulla hotellilta lähtiessäni ja pakkasin laturin mukaan. Illan hämärtyessä akku hiipu hiipumistaan ja lopulta valo alkoi vilkkua, ja tiesin, että montaa metriä en enää liiku. Olimme jo hyvän tovin kulkeneet ja kyselleet ravintoloista, että josko pääsisimme syömään ja lataamaan tuolia. Pistorasiaa ei kuitenkaan tuntunut koko Pariisista löytyvän, ja lopulta jäin kadunkulmalle odottelemaan kun mies lähti etsimään ravintolaa. Tovin kuluttua hän saapui minut noutamaan ja kertoi ilouutisen; pistorasia oli löytynyt. Niinpä vihdoin saimme sekä ruokaa että virtaa, eikä tarvinnut avustajan alkaa työntelemään minua pitkin kaupunkia. Vaan eikös juuri kaikki nämä kommelukset kuitenkin vain rikastuta matkaa :)  

Perjantaina vuorossa oli kävely Champs-Élyséellä ja näimme myös Riemukaaren. Kahvittelun jälkeen matkasimme katsomaan Moulin Rougea, ja vähän kuin NotreDamekin, niin sen näimme vain ulkoa. Moulin Rouge sijaitsee ihanan vanhassa Montmartren kaupunginosassa, ja siellä kiertelimmekin etsien SaintCoeur kirkkoa. Tie kirkolle oli kuitenkin niin jyrkkä, etten suostunut sinne ajelemaan vaikka mies olisikin halunnut.

Pariisi oli täynnä ihania pikku kujia ja putiikkeja, ja jokainen kahvila kutsui luokseen nautiskelemaan. Joka kadunkulmassa teki vain mieli huudella ihmisille Bonjour! ja täytyy myöntää, että toisinaan niin teinkin :) Olen joskus vuosia sitten opiskellut hieman ranskaa, eikä se nyt ainakaan ihan hukkaan ole mennyt. Vähitellen reissussa joitakin sanoja ja lausahduksia alkoi palautua mieleen :)

Yritin saada maisteltua paljon kaikkea ranskalaista, ja yksi niistä oli kreppi. Toiseksi viimeisenä iltana nappasin pikku kiskasta krepin, ja oli se kyllä hyvää. Tuli myös huomattua, että oikea patonki on aivan erilaista kuin täällä meillä. Ranskassa patongissa on rapea, jopa vähän kova kuori ja sisus on pehmeä, joskin hieman sitkeä. Ei siis ollenkaan sellaista pullaa kuin mihin täällä on tottunut.

Lauantai oli viimeinen kokonainen päivä Pariisissa, ja se oli tarkoitus viettää shoppaillen. Mies tahtoi vielä nähdä pari museoa, joten sanoin, että voin ihan hyvin kierrellä kaupungilla. Kuitenkin kävi niin, että heräsin hotellihuoneesta kolmen aikoihin, kun mies laittoi viestiä, että missä tänään syödään :)

Viimeisenä päivänä päädyimme syömään vähän syrjäisempään paikkaan, paikkaan nimeltä Cafe de l'Industrie. Mies oli löytänyt tämän paikan jonkun ravintola-arvostelun kautta, jossa mainittiin, että sieltä saa hyvää paikallista ruokaa. Kun meidät oli ohjattu pöytään, huomasimme, että ikkunalla nukkuu kissa. Ja siinä se totisesti tuhisi koko ruokailumme ajan ^^ Tämä ei ikinä olisi Suomessa mahdollista niin kuin ei sekään, että viiniä löytyisi ruokakuppojen hyllyiltä.

Ilallisen jälkeen halusin vielä viimeisen kerran Eiffelille. Ostimme kaupasta punaviinipullon, ja joimme sitä sateen tihuttaessa Eiffel tornin juurella. Kuulostaa romanttiselta, mutta oikeasti siellä oli aika kylmä ja rihkamamyyjiä riitti ihan maanvaivaksi asti. Aika pian lähdimme hotellille pakkaamaan ja nukkumaan, sillä seuraavana päivänä oli edessä Lontoo.

Kaikenkaikkiaan Pariisi oli ihana, juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin. Tai oikeastaan vielä parempi. Jos asiat olisivat yhtään helpompia, muuttaisin sinne. Vaikka vain vuodeksi, mutta kuitenkin. Siellä oli tilaa hengittää, sinne tunsin kuuluvani. 

Mutta Casablanca -elokuvaa lainatakseni: we'll always have Paris!

 - rva V