Ajattelin kommentoida häitä vähän näin jälkikäteenkin. Tämä siksi, että lähes kaikki tuttumme ovat kysyneet, että "miltäs nyt tuntuu olla naimisissa?" Koskaan ei oikein tiedä mitä pitäisi vastata. Miltä tämän kuuluisi tuntua, mitä he olettavat meidän vastaavan?
Joku kysyi myös, että ajattelenko hääpäivää kaiholla ja kaipauksella vai "ah, se on nyt ohi". Ihme kyllä, kallistun tuohon jälkimmäiseen. On ihanaa kun ei tarvitse enää stressata eikä yrittää säästää joka päivä häitä varten. On mahtavaa, kun on aikaa taas muullekin ja jaksan/ehdin kirjoitella toistakin blogia. Jos tuntuu siltä, niin voin leipoa arjen iloksi tai avata askartelukaapin ja olla luova. Ja ennen kaikkea, meillä on taas aikaa toisillemme. Luin monista hääblogeista kuinka morsiamet kirjoittivat, että hääpäivänä tai -matkalla rakastutaan uudelleen ja kaikki mitä on joskus ollut, herää eloon. Meillä se ei toiminut, vaan matkan jälkeen, kun saimme olla kahden kotona ja koirakin oli vielä hoidossa, niin ainakin itse löysin sen kaiken uudelleen. Pelleilimme, nauroimme, pusuttelimme ja olimme sylikkäin. Teki kokoajan mieli pussailla ja sanoa rakastan, rakastan, rakastan... ^^ Sellaista ei vain ollut ehtinyt ja usein ennen häitä keskustelut riitaantuivat, kun stressasin niin paljon ja ärsytti kun toinen otti niin rennosti. Mutta nyt valtakunnassa on kaikki hyvin, kaikki on vaan ihan puspus :)
Blogeista luin myös, kuinka hääpäivänä morsian viimein osaa päästää naruista irti ja rentoutua. No niin no, niin kai olisi voinut käydä. Mutta ei. Juhlapaikan seinäkello oli juuri sopivasti niin, että pystyin tarkistelemaan pysytäänkö aikataulussa ja välillä kävinkin nykimässä bestmania hihasta, että "sen ohjelman piti alkaa jo 10 minuuttia sitten!" Joo, kai sitä olisi voinut vähän rennommin ottaa, mutta en minä sellaista osaa :) Pidän siitä, että tiedän milloin mitäkin tapahtuu.
Puvustani en myöskään ole teille tainnut liiemmin kertoa. Puku teetettiin ompelijalla mittojen mukaan, sillä oli suorastaan mahdottomuus löytää pukua mikä istuisi kun morsian istuu. Sen suunnittelu aloittettiin viime tammikuun paikkeilla ja vähän kyllä jännitti, että minkälainen siitä syntyy. Ompelija oli onneksi mukava eikä morsiamen pienet mielenmuutoksetkaan häntä hidastaneet :) Kerran esimerkiksi pyysin, että hän ompelisi pitsistä hihat ja kun seuraavalla kerralla pukua sovitin, halusinkin hihat pois. Lopputulos oli ihana, eniten pidin kermakakkumaisesta helmasta jossa oli kahdeksan kerrosta tylliä ^^ Ainut miinus oli, että pidemmän päälle puku painoi kainaloihin, mutta eipä se hääpäivänä menoa haitannut.
Eli eipä se avioliitto tätä arkea liiemmin muuttanut. Me olemme tässä ja nyt, ja se riittää. Vai riittääkö? Yksi kaverini mietti, että mistä nyt haaveilen kun on jo mies ja koira, häät takana ja Pariisikin nähty. Toinen ihmetteli, että eikö joskus voisi olla tyytyväinen. Ei mielestäni haaveilu ole tyytymättömyyttä ja siksi omissa haaveissa siintääkin nyt se rivitalonpätkä. Ja belgianjätti -pupu ^^
- rva V
Minua on myös huvittanut, kun moni kyselee, että mites on avioelämä lähtenyt käyntiin ja miltäs nyt tuntuu olla naimisissa. Ja höpsöintä, että näitä kyselee yleensä sellaiset ihmiset, jotka ovat itse olleet vuosia tai vuosikymmeniä naimisissa. Komppaan fiiliksiäsi, että nimenomaan miltä tämän tuntuisi kuulua. :D
VastaaPoista